Here you can amuse yourself by reading some reviews we've received over the years. The translations are by The Indigo.

Imperiumi.net , Olli Rinnekangas

Jyväskylästä kotoisin oleva The Indigo rokkaa löysin rantein uudella Tideturning -minillään. Iloinen AOR-meininki on homman nimi, jota orkesteri tarjoilee kolmen biisin verran. Alakulo on äänitteellä pannassa, sillä bändin edesottamukset nostavat hymynkareen paatuneemmankin synkistelijän kasvoille. The Indigoa ei voi ainakaan laiskuudesta syyttää, sillä 2003 alkaneen uransa aikana bändi on julkaissut jo ennen Tideturningia neljä demoa, kaksi singleä ja The Wait -EP:n, joten tämä kertoo jotain bändin luomisvimmasta.

Uutuustuotoksellaan The Indigo ammentaa vaikutteensa 80-luvun syntikkarock-meiningistä, mutta tuulahduksia on havaittavissa muualtakin, yllättäen jopa reggae-musiikista saakka. Biisit pysyvät kuitenkin hyvin tunnelmissaan, sillä erilaisia soittotyylejä ei ole yritetty sulloa samaan sävellykseen. Vaikka biisit ovatkin keskenään erilaisia, onnistuu bändille ominainen ilottelufiilis kantamaan koko tuotoksen mitan. Kuuntelukestävyydeltään äänite ei ole pitkäaikainen kuuntelunautinto, sillä helppotajuisen tarttuviksi sävelletyt biisit on kuunneltu puhki jo muutamalla kuuntelukerralla. Uskon silti, että tämä minilevy tuo bändille roppakaupalla uusia kuuntelijoita, muttei välttämättä Imperiumin lukijakunnasta.

7- / 10

Jyväskylä-based The Indigo keeps on rocking with a loose grip on its Tideturning -mini-EP.  Stylistically, this is joyful AOR, and three songs of it. Feeling low is excluded from this disc, since the band's output will bring a smile even on the face of the most hardened pessimist. The Indigo can't be blamed for laziness, for since their start in 2003 the band has released four demos, two singles and The Wait -EP before Tideturning - which gives an implication of the band's creative power.

On their latest, The Indigo draws together influences from 80's synthrock -atmosphere, but also from other directions, surprisingly from reggae-music too. The songs manage to hold true to their atmosphere, for the different stylistical elements have not been forced into one composition. Though the songs are distinctively different compared to one another, the band's charasteristic cheerful atmosphere is what carries through the EP. The cd will not be a long-lasting listening experience, since easy-to-approach compositions will be thoroughly digested with only a couple of listenings. However, I believe that this mini-cd will bring the band a whole bunch of new listeners, though not necessarily from the reader's of Imperiumi.

7- / 10

4 / 5 p.

Desibeli.net , Antti Hurskainen

Kokenut jyväskyläläisryhmä The Indigo tietää varmasti soittavansa aikuisrockia, eikä todennäköisesti pidä genreluokitustaan pahana asiana. Periaatteessa näin vannoutunutta epäajankohtaisuutta voisi arvostaakin, mutta musiikin tyrmistyttävän yhdentekevä sisältö tekee tämän mahdottomaksi. Äänitteen kolmesta huolella esitetystä ja äänitetystä kappaleesta saa etsimällä etsiä tarttumapintaa. Reipastempoisessa nimikappaleessa flirttaillaan AOR:n keskeltä arasti Van Halenin kanssa. The Drive taas on imelä balladi, jonka loppupuolen kertosäkeitä myrkyttää tyylitön kitaraulina. The Indigon kontekstissa raikkaalla sähköpianosoololla varustettu Casual Hearts tippuu tyylillisesti edeltäjiensä välimaastoon. Ammattitaito ja osaaminen riittävät varmasti hurmaamaan firman pikkujouluväen, mutta saatteen vihjailut kansainvälisestä menestyspotentiaalista ovat ainakin näillä näytöillä vahvasti liioiteltuja.

The experienced group from Jyväskylä, The Indigo, is surely aware of the fact that they play adult-oriented-rock, and most likely they do not consider their genre a bad thing. Such level of commitment to an unfashionable style could be appreciated, but the stunningly indifferent content of the cd makes this impossible. The cds three carefully performed and recorded songs offer no infectious qualities. The uptempo name track of the cd presents the band timidly flirting with Van Halen in the midst of their AOR. The Drive is a sugary ballad, that has its latter half poisoned by a tacky and whining guitar melody. A fresh breath in The Indigo's context is the electric piano solo of Casual Hearts, a track that is stylistically between the two previous ones. The professionalism and ability of the band are sure to charm partying people in a club, but the covering letters implications of the band's potential for international success are an overstatement.

Classic Rock Suomi , Jari Kaikkonen

The Indigo lähestyy CRS:ää toisen singlensä kera. Ensimmäinen ei saanut varauksetonta suosiota, kuten ei saa tämä toinenkaan. Minulle on The Indigon kohdeyleisö hivenen epäselvä. Ovatko nämä kappaleet tarkoitettu suoraan ravintolamusiikiksi, vai mihin ihmeeseen näin kepeää kamaa tarvitaan. Radiosoittoakaan tämäntyyppiset kappaleet eivät tavoita.

Ensimmäinen kappale Tideturning on nopea ralli, josta on poistettu kaikki mielenkiintoinen. Jäljellä on vain tyhjänpäiväinen menobiisi, jonka mukana on mukamas mukava tanssia. The Drive taas on aivan toista maata. Se on slovari - illan viimeinen biisi, jossa on tunnelmaa on jo huimasti enemmän. Yksinkertainen kappalerakenne ja hyvä Janne Siekkisen vokalisointi ja ehjä, tunteikas soitto  nostaa tämän kappaleen tähänastisista The Indigon kappaleista parhaimmaksi. Casual Hearts on puhdas "risteilybiisi". Näitä riittää ja näiden kanssa tanssitaan kuka kenenkin - tuttujen ja/tai tuntemattomien kanssa.

Varmasti The Indigo on ravintolaympäristössä suosittu. Heillä on taitoa ja solistilla ääntä, mutta kuka tällaista haluaa kotona kuunnella onkin jo toinen juttu.

The Indigo approaches CRS for the second time. Their first single wasn't seen in only positive light, and the same goes with the second one. The Indigo's target audience remains unclear to me. Are these songs meant to be played in clubs, or where on earth is the need for music this light. These songs will not make it on the radios, either.

The first track Tidetuning is a fast song, that has been stripped of any details of interest. All that remains is an empty partysong, that is supposed to be nice to dance to. The Drive is a whole another story. It's a ballad - the last song of the night and has much stronger mood. Simple structure and good vocals by Janne Siekkinen and clean, emotional musicianship lift this song as the best yet from The Indigo. Casual Hearts is a thoroughbred cruiseship-song. There are plenty of these and these are danced with whoever - known and/or unknown.

For sure The Indigo is popular in clubs. They've got the skills and the vocalist has got the voice, but who wants to listen to this at home - that's another story.

Imperiumi.net , Mika Penttinen 

Kun kolmannen Urban Talen albumin odotus uhkaa venyä Chinese Democracyn mittoihin, tarjoaa jyväskyläläinen The Indigo vastaavanlaista tavaraa pahimpaan kotimaisen west coast-aor:n nälkään. Viitisen vuotta kasassa ollut kvintetti pistää pöytään puolenkymmentä tasavahvaa sävellystä, joista Make Believe ja Zodiac Skylight nousevat kaulan verran ylemmäs muista. Soitto- ja laulupuolta en tämän genren puitteissa ala edes puimaan, sillä eihän näihin hommiin punkkarit rupea.

Soundi-politiikka on myös onnistunutta, paitsi että allekirjoittanut olisi nostanut Lauri Päivärinnan maukasta kitarointia pari piirua ylemmäs miksauksessa. Pääsihän se Steve Lukatherkin revittelemään Toton levyillä! Toinen miinusmerkkinen huomautus tulee siitä, että The Indigoa olisi mielellään kuunnellut toisetkin viisi otosta - kokopitkää siis kehiin ensi tilassa.

When the wait for Urban Tale's third album is starting to resemble one Chinese Democracy, comes The Indigo from Jyväskylä and offers similar music to satisfy the people's needs for domestic west coast -aor. The quintet has been together for five years and now they lay to the table five equally strong songs, of which Make Believe and Zodiac Skylight rise slightly above the rest. As usual with this genre, the musicians' skills are not to be questioned - no punkheads play this kind of music. 

The sound of the EP is good, though I would have pushed the tasty guitars of Lauri Päivärinta two notches higher in the mix. Steve Lukather got to show-off in Toto's albums, too! The second downside to this cd is that I would willingly have listened to another five songs from The Indigo - debut-album is now on the wishlist.  

8 / 10 p.

Noise.fi , Ismo Korhonen:

Vuosikymmenen loppupuolta odottaessa ei ole ollut vaikeaa huomata 80-luvun nyanssien tekevän kiistämätöntä comebackia katumuodin, kuin myös musiikin kohdalla. Suomen The Indigon AOR-henkinen materiaali peilaa suoraan sinne väliin aikajanaa, missä Toto ja kumppanit alkoivat jo tursuamaan korvista monen musiikinkuluttajan kohdalla.

Wait-EP on yhtyeen kolmas tuotos, joka sanelee selvästi miltä yhtyeen mahdollinen tulevaisuus alkaa näyttämään. Ensipyöräytyksellä levyn nimikkobiisin ja Zodiac Skylightin kaltaiset tuotokset karistavat ennakkoluulot korvien välistä ja jäljelle jää tunne hyvin perinteikkäästä, mutta silti sopivan kokeilevasti poprock-tekeleestä. Levyn päättävä live-versio Finders Keepers -biisistä luo pianosäestyksineen tyytyväisyyden tunteen - kylläisiä ollaan, mutta vielä jonkinlainen jälkiruoka maittaisi aterian päätteeksi.

The Indigo osoittaa olevansa tämän hetken kovimpia kotimaisia poprock-retkueita. Vaikka tälläiselle AOR-materiaalille riittää kysyntää varsinkin Radio Novan suurkuluttajille, mutta ennen kuin yököttämispisteeseen ajautuva radiosoittojen määrä ylittyy, niin suosittelen EP:n läpikäymistä niille, ketkä aikoinaan viihtyivät 80-luvun populaarisen rockmaailman kiemuroissa.

Whilst waiting for the latter half of the decade, its been evident that the 80's-nuances are making a comeback to street fashion and music. The Indigo's AOR-spirited music reflects namely this era, where Toto and the rest started to become too familiar for many music consumers.

Wait-EP is the band's third officially published cd, and it clearly states what the band's future will look like. From the first listening the tracks like Wait and Zodiac Skylight prove any prejudices wrong and leave a feeling of very traditional and, at the same time, adequately progressive poprock. The last track, a live-version of song Finders Keepers, leaves one satisfied - replete, but still ready for some kind of dessert.

With Wait-EP, The Indigo proves it is among the best poprock-bands in Finland. Though this type of AOR-material is in demand among the listeners of Radio Nova, I would recommend getting to know the band's music before extensive radioplay makes one sick of these songs - especially to those, who once enjoyed the atmosphere of 80's popular rock music.    

4 / 5 p.

Stalkermusic.com , Ville Muona: 

Oman Willowcape Recordsin kautta Wait-EP:nsä julkaiseva poprock-kvintetti The Indigo on ollut ainakin nimenä tuttu esimerkiksi kiittävien arvioiden ja YleX:n demokisan voiton kautta. Tosin tietoiset kuulokuvat olin kuitenkin onnistunut kuin ihmeen kaupalla välttämään. Ilmaisullani viittaan seikkaan, että yhtyeen tuore EP on kuitenkin anniltaan erittäin radioystävällistä AOR-musiikkia hieman esimerkiksi Toton ja Stingin hengessä.

Autenttisuus on sana, joka ensimmäisenä tulee mieleen tästä viiden numeron esityksestä. Muotoseikat ovat paremmassa kuin kunnossa, eikä pakettia uskoisi kovinkaan helpolla suomalaiseksi hengentuotoksesi, paitsi ehkä tuotannollisilla meriiteillä mitattuna. Muun muassa EP:n nimikappale voisi olla kuin Maroon 5:n tuotantoa, joskaan laulaja Janne Siekkisen ääni ei ole lähellekään niin ärsyttävää kuultavaa kuin amerikkalaisen kollegansa. Yhtään pahaa ei tee myöskään se, että yhtyeen soitto on moitteetonta ja sovitukset eläviä. Hittiainesta, voisi luulla.

Tosin kompatuskivenä on paikoitellen se, mikä aikuisorientoituneessa rokissa yleensäkin. Nimittäin tietynlainen harmittomuus. Kappalemateriaalin ollessa kuitenkin tarpeeksi hyvää tämäkään ei pääse kummemmin häiritsemään. Esimerkiksi jo YleX:n demokisasta mainittuani voin myös mainita kyseisen kappaleen, Zodiac Skylightin, olevan levyn paras veisu. Oikein voimakas ralli.

Uskoisinkin, että mikäli yhtye kykenee tuottamaan Zodiac Skylightin tasoisia tarttuvia esityksiä vaikkapa pitkäsoitollisen, yhtyeen tavoite laajentaa sekä kuulijakuntaansa että yhteistyökumppaniverkkoaan niin kotimaisten kuin kansainvälistenkin toimijoiden suuntaan on aivan realistinen tavoite.

The poprock-quintet The Indigo, who have published Wait-EP on their own label Willowcape Records, has been a familiar name from positive reviews and their win in YleX demo-competition. Yet I had somehow been able to avoid hearing their music this far - by an odd chance. By this I refer to the fact that the band's recent EP is packed with very radio-friendly AOR-music a bit in the style of Toto and Sting.

Authenticity is the word that comes first to mind with this five track performance. The music is presented in excellent form, and one wouldn't very easily think this package comes from Finland, except perhaps from the productional point of view. Among others, the song that has loaned it's name to the whole EP could be a Maroon 5 -product, though vocalist Janne Siekkinen's voice isn't nearly as annoying as that of the American colleague of his. By no means negative is the effect of the facts that the band's playing is faultless and the arrangements are lively. Hit material, one could say.

Yet, the problematic factor lies where it usually does with adult-oriented rock - a certain type of harmlessness is occasionally present. But when the song-writing is this good, even this factor doesn't get to bother the listener. For example, having mentioned the YleX competition, the winning song Zodiac Skylight gets my vote for the best track on the disc. A very powerful song.

Thus I believe that if the band will be able to put together an album of catchy tracks such as Zodiac Skylight, their goal of expanding the amount of listeners and collaborators in domestic and international fields is by all means a realistic one.

3 / 5p.

Desibeli.net , Tommi Saarikoski

Jyväskyläläinen The Indigo ei totisesti uskottavuuspisteitä keräile. Saatteessa nimittäin mainitaan häpeilemättä, että bändiä on verrattu Totoon ja muihin aikuisrock-yhtyeisiin. Ja mikäs siinä, hyvinhän nuo vertaukset osuvatkin, sillä The Indigon viiden kappaleen EP on ammattitaitoista, mutta hajutonta ja väritöntä keskitien rockia.

Avauskappale Make Believe osoittaa heti kärkeen, että yhtyeen laulajalla Janne Siekkisellä on komea ääni ja taitoa käyttää sitä. Valitettavasti mukiinmenevästi starttaava kappale luisuu kertosäkeessä ärsyttävän harmittomaan rullaukseen. Sama ongelma vaivaa muitakin kappaleita – säkeistöt ovat hyviä, mutta viimeistään kertosäe paljastaa yhtyeen yhdentekevän luonteen. Pahimmillaan mielikuvat harhailevat ruotsinlaivan setämäisesti kevyt-rockaavaan bilebändiin. Ja kitarasoolot ovat luonnollisesti genrelleen uskollisesti tyylittömiä.

EP:n viimeinen kappale, livenä studiossa äänitetty Finders Keepers on tyylipuhdas AOR-pianoballadi, ja hyvä sellainen. 80-luvun parhaat aikuisrock-kappaleet ovat turhasta väkisinrockaamisesta ja virtuoosisuuden esittelystä riisuttuja slovareita, ja tämä pätee myös The Indigon tapauksessa. Vaikka EP loppuu hyviin tunnelmiin, ei kokonaisuus lämmitä. The Indigo ei ole missään tapauksessa huono yhtye, ainoastaan harmittavan mitäänsanomaton. Levyn kuultuani en ole varsinaisesti yllättynyt siitä, että yhtye tekee myös cover-keikkoja.

The Indigo from Jyväskylä is not in it for credibility points. The covering letter shamelessly presents comparisons with Toto and other adult-oriented-rock -bands. Not that those comparisons are wrong, The Indigo's five-track EP is professional but odourless and tasteless middle course rock.

The first track Make Believe shows that the band's singer Janne Siekkinen possesses a grand voice and the ability to use it. Unfortunately the promising start slips into harmless rolling in the chorus of the song. The same problem exists with the rest of the tracks - the verses are good, but the choruses reveal the band's indifferent nature. At its worst the images of the music remind one of a light-rock coverband playing on some cruising ship. And the guitar solos are naturally loyal the the aor-traditions by being tacky.

The EP's last song, Finders Keepers, which is recorded live in studio, is in pure style of AOR-pianoballads - and does it well. The 80's best AOR-songs are the ballads stripped from unnecessary enforced rocking and display of virtuosity, and this applies to The Indigo as well. Though the EP's last track leaves one with a good feeling, the EP as whole doesn't. The Indigo is by no means a bad band, it's just meaningless. After listening to this cd, I can't say I'm surprised to learn that the band is also playing cover-gigs.

2 / 5 p.

Rumba -magazine, Markku Roinila: 

The Indigon kuullotettu amerikanrock sujuu kuin vettä vaan. Kitarasoolot uivat kuin delfiinit Miamissa, mistä esimerkkinä ehkä kliseisin pala Your Own Hands. Laulussa on rentoa ruskettuneisuutta ja pianoballaderissakin, kuten Finders Keepersissä, hölskyy hillitysti kuin sateenvarjodrinkeissä ikään. Indigo painii siis Foreigner-sarjassa Suomen huipulla. Minulla ei vain ikävä kyllä ole yhtään ikävä Miami Vicea, ja makuni suosii pikemmin kalpeita ja onnettomia kaupunkilaisia. Pisteet siis kiistämättömästä taitavuudesta ja Wait-kappaleen tunnelmasta. Indigolle toivotan hyvää matkaa kuvitteellisella muskeliveneellään.

The Indigo's polished American rock flows ever so easily. Guitar solos swim like dolphins in Miami, for example in perhaps the most cliché-ish track Your Own Hands. A relaxed and suntanned feeling is present also in the vocals and even the piano ballads, like Finders Keepers, little waves are present just as in a drink under a sunshade. Indigo is on top of Finland's Foreigner-league. Unfortunately I'm not missing Miami Vice at all, and my taste favors more the pale and unhappy citizens. Points for undeniable skills and the atmosphere of song Wait. I wish Indigo a good journey on their imaginary muscle boat.

2 / 5 p. 

Desibeli.net , Ilkka Valpasvuo: 

Jyväskylästä lähtöisin oleva The Indigo on saanut Desibelin palautetta jo kolmelta aiemmalta äänitteeltään. Niinpä ilmavaa poprockia pienesti mahtipontisella rock-sävykkyydellä esittävä viisikko on tullut nähtyä jatkuvasti kehittyvällä aikajanalla. Kahden kappaleen Zodiac Skylight alkaakin olla jo melkoisen kypsä annos bändin kasarikuulasta kosketinmaailmaa ja hitusen tiluttelevaa kitarointia rullaavaan poppiin yhdistelevää musiikkia. Janne Siekkisen laulutulkinta on myös kehittynyt, vaikkei vieläkään oikein nappaa niskakarvoista. Nimibiisillä mollisävyinen rullaavuus saa mukavasti lisämakua alun miltei hilpeistä koskettimista. Muutenkin kuulaus ei ole kauhean puuduttavaa, vaan saa hyvän vastapainon reippaasta tahdinpidosta ja kohtuullisen positiivisesti rullaavasta meiningistä. Kakkosbiisi ei rullaa ihan samalla tavalla, muttei sekään ole ihan heikko b-puoli.

The Indigo from Jyväskylä-area has already received feedback from Desibeli for their three previous recordings. Therefore the band's airy poprock with slightly pompous rock-nuances has been followed on an ever developing timeline. The two-song release Zodiac Skylight is pretty much a ripe dose of music that combines 80's-sounding transparent keyboards and somewhat speedy guitars with groovy pop. The vocal interpretation of Janne Siekkinen has also improved, though it still doesn't quite grab one by the balls. On the nametrack of the cd the minor-scale oriented flow is given a nice flavour by nearly cheerful keyboards in the intro. Furthermore, the airy sounds aren't actually numbing the listener but find a nice counterpart in the brisk rhythms and positive drive of the song. The second track isn't quite as fine example of this, but is not a weak b-side either.

Stalkermusic.com , Tommi Wehmas:

The Indigon Zodiac Skylight-single alkaa synakuvillaan muistuttamaan ihmeellistä europoppia, mutta tällä kertaa ensivaikutelma on onneksi
väärä. Jyväskyläläläiskvintetti tarjoilee kaksi biisiä, joiden soisi soivan radiossa nyt heti, kaiken paska-Rihannan sijasta.

Ensimmäinen biisi Zodiac Skylight tuo mieleen Stingin kulta-ajan tuotannon onnistuen silti kuulostamaan tuoreelta ja yhtyeen itsensä näköiseltä. Musiikki on mielestäni onnistunut sekoitus kahdeksankymmentäluvun hittimelodioita yhdistettynä nykypäivän saundimaailmaan. Okei, The Indigo on selvästikin radiosoitto-rock-pop-hässäkkää, mutta niin hyvin tehtyä ja tuoreella otteella sovitettua, että vastaavaa näkee Suomessa melko harvoin. Singlen b-puoli Shielded Waysin kertosäkeen taustalaulut ovat melko varmaa herutusmateriaalia, mutta eihän rokin ole tarkoitus olla liian vakavaa, eihän?

Kaikenkaikkiaan Zodiac Skylight on täynnä varmaa hittipotentiaalia elektrokomppeineen ja hyvine tuotantoineen, eivätkä tarttuvat melodiat
ainakaan haitaksi ole. Tästä bändistä voi vielä hyvinkin tulla jotain hyvinkin suurta, ja kyllä allekirjoittanut tätä kuuntelee ennemmin kuin erästä toista hittilistoilla soinutta suomalaista poprock-yhtyettä.

The Indigo's single Zodiac Skylight starts with synthsounds that reminded of some europop, but in this case the first impression is wrong. The quintet from Jyväskylä presents two songs that one would dearly hear played on the radio right now, instead of all shitty-rihannas.

The first track Zodiac Skylight sounds like the best works of Sting but yet manages to sound fresh and original. It's a successful mixture of 80's hit-melodies and today's sounds. Okay, The Indigo is clearly radio-pop-rock-stuff, but done with such skill and arranged so freshly that it's a rarity in Finland. The b-side of the single, Shielded Ways, includes backing vocals that are pretty sure ladykillers, but all rock isn't meant to be too serious, is it?

All in all, Zodiac Skylight is packed with solid hit-potential with it's electrosounds and fine production, and the catchy melodies are certainly a plus, too. This band may well become something very big, and I personally prefer this way more than a certain another Finnish poprock-group that's been in the hit-charts lately.

5- / 5 p. 

Dead Frog Records (Sweden):

Pop. Yes, musically it's very good. But the hit is not there yet. But over time it will be. An interesting band to follow.

Poppia. Musiikillisesti oikein hyvää. Hitti puuttuu vielä. Mutta ajan kanssa se tulee. Mielenkiintoinen bändi seurattavaksi.

4 / 5p. 

Noise.fi , Kaisa Harju:  

Jyväskylän seudulla vuonna 2003 alkunsa saanut herrasmiesorkesteri on julkaissut tähän mennessä neljä demolevyä ja keikkaillut pariinkymmeneen otteeseen Keski-Suomen alueella. Jo marraskuussa julkaistu ensisingle Killing Time on saanut runsaasti kiitosta ja jopa radioiden soittoaikaa.

The Indigo tarjoaa äärimmäisen tarkkaa, virheetöntä ja tasapainoista, helposti kuunneltavaa sekä ilmavaa poprockia. Soittotaitoa tai ymmärrystä tehdä ei tarvitse epäillä. Killing Time ja Out of My Head ovat molemmat oikein siistejä ja kliinisiä, hienosti muotoiltuja ja viimeistelyjä, varmoja sävellyksiä, joiden uskottavuus kuitenkin hieman kärsii liiasta sovinnaisuudesta ja uskomattomasta täsmällisyydestä. Harva pystyisi yhtä hillittyyn ja kurinalaiseen esitykseen, jos olisi hulluna rakkauden palosta, kuten The Indigo Out of My Headissakin laulaa, mutta nämä herrat eivät kertakaikkiaan syyllisty yhteenkään rikkeeseen edes silloin.

The Indigo soittaa kauniisti ja taitavasti, vokalisti Janne Siekkinen hallitsee instrumenttinsa aukottomasti ja sävellykset muotoutuvat kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Aikuiseen makuun tämä kokonaisuus on täydellinen, mutta minä taidan olla vielä liian nuori hullaantuakseni tähän korviani myöden.

The gentlemen from Jyväskylä have played their music since 2003. They've published four demo-cds and played some twenty gigs around Central Finland. The debut-single released in November 2006, Killing Time, has received high praises and even some airtime on Finnish radios. 

The Indigo delivers extremely accurate, impeccable and balanced, easy-to-listen and airy poprock. It is obvious there's no reason to question the musicians' skills. Killing Time and Out Of My Head are both very clean, brilliantly shaped and finished compositions, yet their credibility is somewhat hindered by their excessive conventionalism and unbelievable correctness. Only very few of us would be able to perform in as composed and disciplined manner when going mad of love, like The Indigo sings in Out Of My Head, but even then these gents refuse to make any mistakes.

The Indigo plays beautifully and with skill, vocalist Janne Siekkinen has a total control of his instrument and the songs are structured by the book. For an adult taste this is a perfect package, but I guess I'm a bit too young to fall head over heels for this.

4 / 5p.